Synnyttämässä

   4.2.2013 yöllä alkoivat ne kauan odotetut supistukset ja siitä se sitten lähtikin. Aluksi ajattelin, että nämä ovat vaan niitä ennakoivia supistuksia, (vaikka pikkuinen olikin 11 päivää myöhässä) koska niitä oli ollut niin paljon. Yritin siis jatkaa uniani, mutta jokainen supistus tuntui vaan edellistä kivuliaammalta, vaikka väli ei ollutkaan tiheä. Ajattelin, että särkylääke auttaisi ja otin panadolia. Eihän se sitten kuitenkaan auttanut. Kärvistelin supistusten kanssa kolmisen tuntia, kunnes päätin herättää äitini. 

   Kun sain äitini hereille, hän oli sitä mieltä, että nyt pitää lähteä sairaalaan. Yritin sanoa, että jos vielä odotettaisiin, mutta supistusten väli tiheni jo viiteen minuuttiin ja kipu alkoi olemaan inhottavan voimakas. Soitimme siis sairaalaan, että olemme tulossa ja lähdimme. Pari kyyneltä taisin tirauttaa automatkalla sinne, kun joka töyssy aiheutti uuden supistuksen. Pääsimme sairaalaan noin kolmen aikaan yöllä, kun päiväkin oli jo vaihtunut runebergin päiväksi. 

   Sairaalaan päästyä minut tutkittiin ja pistettiin käyrälle. Siinä vaiheessa oltiin kuulemma pari senttiä auki. Se ei ollut mikään ilo uutinen, sillä sama pari senttiä oli ollut viimeisen viikon ajan tilanne muutenkin. Käyrällä sitten makasin noin tunnin. Sitten kätilö tuli sanomaan, että tarkastaa vielä tilanteen ja sitten siirtyisimme "kamariin" odottamaan synnytyksen kunnolla käynnistymistä. Tilanteen tarkistamisen jälkeen kätilö totesi, että olenkin jo neljä senttiä auki, joten siirryttäisiin suoraan saliin eikä kamariin.

   Salissa sitten ruvettiin heti pistelemään katetreja ja verenpaine mittareita ja ties mitä kaikkea. Ilokaasua aloin ottaa kun supistukset sattuivat sen verran. Äitini, joka oli mukana hieroi niskojani ja selkääni, sekä yritti auttaa kaikella muulla tavalla, millä pystyi. Kolme varttia kestin ilokaasulla, kunnes rupesin haluamaan epiduuraalia. Alun perin olin ajatellut, että en koko epiduraalia ottaisi, mutta mieli muuttui kummasti tilanteen edetessä. Sain epiduraalin puolisen tuntia sen jälkeen kun sitä pyysin. Olo rupesi sitten helpottamaan ja pääsin käymään vessassa kaikkine letkuineni. 

   Vessa reissun jälkeen kätilö tutki tilanteen ja totesi, että olen yhä vain neljä senttiä auki. Rupesin valittamaan sitten äidilleni, että mitään ei tapahdu. Aivan tuli sellainen olo, että missä vika, kun niin hyvin oli kuitenkin käyntiin lähtenyt. Äitini sitten rauhoitteli minua. Rentouduin hetken aikaa kunnnes kätilö tuli uudestaan tilannetta tarkistamaan. Silloin oltiin 5-6 senttiä auki. Epiduuraalin teho alkoi pikku hiljaa hiipumaan, joten pyysin lisää lääkettä. 

   Seuraavalla kerralla olinkin jo 7-8 senttiä auki ja kun kätilö tuli kolmen minuutin päästä siitä tutkimaan tilanteen, niin oltiin jo yhdeksässä sentissä. Mutta sitten tuli asia, jota pelästyin aivan hulluna. Vauvan sydän äänet alkoivat heitellä ja laskea. Kysyin aiheesta kätilöltä, mutta hän ilmoitti, että se on aivan normaalia. Jotenkaan en ollut vakuuttunut. Yhtäkkiä sitten huoneeseen rynnii iso kasa lääkäreitä ja muita kätilöjä. Lääkäri ilmoitti, että heidän pitää ottaa vauvasta äkkiä jotain veriarvoja mm. hapetus arvo. Kysyin, että eikö kaiken pitäisi olla kuulemma kunnossa, mutta en saanut vastausta. Eikä myöskään äitini, vaikka hänkin asiasta kysyi. 

   Lääkäri ilmoitti, että ei saa hapetus arvoa otettua, mutta eiköhän kaikki kuulemma ole ihan kunnossa. Sitten oltiinkin pisteessä, että minulle tuli aivan mieletön ponnistamisen tarve ja olinkin jo täysin auki. Minulle oltiin sanottu, että pikkunen ei todellakaan ole yli neljää kiloa, vaikka itse olinkin vähän sitä mieltä että olisi. Lääkäreihin luottaen ajattelin, että näinhän asia on ja ei tule sitten ongelmia saada lasta ulos mutta... Aloitin ponnistamaan ja kätilö totesi, että ponnistin heti täysin oikea oppisesti ja käski jatkamaan. Siinä vaiheessa oli luonnollisesti jonkun verran kipua, mutta eipä se ollut mitään siihen verrattuna mihin kipu muuttui, kun lapsen pää tuli kohdunsuulle.

   Työnsin niin kovaa kun minusta vain ikinä voimaa lähti, mutta en meinannut millään saada lasta tulemaan aluksi. Äitini piti kädestä kiinni ja yritti sanoa, että ponnista ponnista. Lähinnä karjuin, että no mitäs luulet mitä minä koko ajan teen. Sitten tunsin pari pistoa alhaalla ja näin äitini ilmeestä, että nyt tapahtuu jotain inhottavaa. Yritin tiedustella, mitä tapahtuu, mutta äitini vakuutti, että ei mitään. En uskonut, mutta mieli ei tehnyt jäädä asiasta jankuttamaan. Synnytyksen jälkeen sain kuulla, että kätilö oli tehnyt episiotomian kahdesta kohtaa. Sain työnnettyä pientä eteenpäin ja kipu tuntui aivan kauhealta. Käteni tärisivät kuin viimeistä päivää siitä kivusta. Pikkuisen sydänäänet heikkenivät ja heittelivät vielä enemmän. Silloin minuun iski ajatus, että jos en nyt saa tätä ulos, niin tässä käy vielä huonosti. Siitä sain sitten voimaa ja ponnisten perkelettä karjuen. Sainkin muutamalla ponnistuksella lapsen ulos kätilön avustamana. 

   Ensimmäinen asia, mitä kätilö sanoi, kun pieni tippui hänen käsiinsä oli, että ohhoh sähän oletkin potra poika. Poika oli siis isompi, kuin se mitä lääkärit olivat väittäneet. Kätilö vie pienen punnitukseen ja pituuden mittaukseen. Sen jälkeen sain pojat syliini ja pikkuinen otti ekana minua sormesta kiinni. Kätilö ilmoitti sanovansa lääkärille kovan sanan pojan paino arviosta. Kuitenkin sanoi, että minä toimin hyvin ja ei ollut synnytys kestänyt keskimääräistä ensisynnyttäjää pidempään. Kun jälkeiset syntyivät totesi kätilö, että juuri ja juuri olin saanut pojan ajoissa ponnistettua ulos, sillä istukka oli todella pahasti ja todella monesta kohtaa revennyt.

   Elikkä 5.2.2013 klo. 10.18 syntyi poika jolla 4670g ja pituutta 54cm. Vaikka kipu olikin jotain ihan omaansa, niin en hetkeäkään kuitenkaan tuosta kokemuksesta vaihtaisi. Nyt sitten pää pystyssä kohti uusia seikkailuja pienen pojan kanssa. :)