Blondi(ko)?

Tänään aivan normaalisti lähdin ajelemaan. Olin täysin omissa ajatuksissani, kunnes huomioni kiinnitti auto, joka oli aivan saman näköinen kuin omani. Siinä sitten rupesin katsomaan kyseisen auton rekisteriä. Paniikki iski, kun katsoin kirjaimet ja kaksi ensimmäistä numeroa. Sehä oli meikäläisen auto. Nokkelana soitin sitten poliisille ja ilmoitin auton varastetuksi. Jatkoin omaa matkaa ja soitin isälleni, haukkuakseni tuon idiootin, joka on varastanut autoni.

Hetki sen jälkeen, kun lopetin isäni kanssa puhelun, diskovalot alkoivat vilkkumaan taustapeilissä. Ajoin bussi pysäkille ja poliisit sitten tulivat pyytämään ajokortin ja rekisteriotteen. Ihmettelin miksi poliisit rupesivat toistensa kanssa kovin supisemaan jotain kun katsoivat rekisteriotetta ja ajokorttiani. Ja siitä sitten päivän munaus lähti oikein kunnolla käyntiin. 

Poliisit tulivat sanomaan, että kyseinen auto on ilmoitettu varastetuksi. Kyselivät, että onko auto kuitenkin minun. Ja totesin, että kyllä minun autoni on varastettu ja että poliisien pitäisi se ottaa kiinni. Siitäkös supina yltyi poliisien kesken. Sitten he kysyivät, että onko autoni varastettu siis. Johon totesin jo hieman tympääntyneenä sen olevan edelleen varastettu. Sitten sieltä rupesi tulemaan kysymys, että mistä sitten olen varastanut ajokorttini. Täh, minäkö varastanut? Rupesin sanomaan kortin olevan minun, ja toistin, että ottaisivat autoni varastaneen ihmisen kiinni. Seuraavaksi poliisit sanoivat, että pitäisi lähteä laitokselle asiaa selvittämään, jos olen yhä sitä mieltä, että autoni on varastettu. Kierrokset alkoivat nousemaan ja aloin hirveästi raivoamaan. Toinen poliiseista sitten keskeytti raivoamiseni kysymällä, että milläs autolla luulen olevani sitten liikkeellä nyt. Karjaisin olevani omalla autollani liikkeellä, jolloin tajusin koko tilanteen. 

Hetken aikaa olin hiljaa ja niin olivat poliisitkin. Jouduin sitten kertomaan, että näin samannäköisen auton tulevan vastaan, jolla oli melkein sama rekisteri. Jos ei oteta huomioon sitä viimeistä numeroa, jota en tietenkään tarkistanut. Poliiseja alkoi selvästi koko tilanne huvittaa, siinä, missä itse olin aivan punainen ja valmis vajoamaan maan alle. Sovin sitten poliisien kanssa, että auto otetaan hausta pois ja saan jatkaa matkaa. Kun lähdin ajamaan pois näin, että kumpikin poliisi nauraa autossaan. 

Olihan se mukava piristää ihmisten päivää, mutta itselle tuli aika nöyrtynyt olo. Onneksi asia on sellainen, että näin jälkikäteen voi nauraa. Isänikin sai kyllä hyvät naurut, kun hänelle soitin kertoakseni, mitä tapahtui. Oli kuulemma ihmetellyt, että millä autolla olin liikkeellä kun soitin siitä, että autoni olisi varastettu. Ei vain ollut silloin sanonut mitään. No, tästäkin jäätiin henkiin ja nyt kohti uusia noloja tilanteita.

Nuori äiti

Luulisi, että 2000-luvulla ennakkoluulot nuorena lapsen saamisesta olisi hävinnyt, mutta selvästikään näin ei ole.

Itse olen nyt 19 vuotias ja odotan esikoistani. Kaikki on itse raskauden suhteen mennyt hyvin, mutta paljon on tullut kommenttia siitä kuinka olen kovin nuori ja etten ole tehnyt järkevää ratkaisua, kun päätin lapseni pitää. Ja asiaa vielä lisää, että minusta on tulossa yksinhuoltaja. Ymmärrän kyllä, että neuvoja pitää antaa varsinkin, kun joku on vasta ensimmäistä lastaan saamassa... Mutta voisi myös kuunnella, mitä ihminen jolle neuvoja ja vaihtoehtoja esität sanoo asiasta. Raskauden aikana minulle on kahdeksan eri tahoa tullut sanomaan kuinka pitäisi tehdä ja kuinka ei pitäisi tehdä. Ja kaikki sanovat täysin eri tarinaa.

Kun sain tietää olevani raskaana, niin aloin heti hakemaan hyvää asuntoa, koska edellinen asunto jossa asuin ei sopinut pienen lapsen kanssa asuttavaksi ollenkaan. Kovan työn kautta sain sitten asunnon, jossa nyt asun, lähellä keskustaa olevan hyvän kokoisen kaksion. Sitten tultiin sanomaan sossujen taholta, että minun pitäisi luopua tästä asunnosta ja muuttaa ensikotiin. Ei kiitos. Sain lopulta kovan taistelun kautta ihmiset ymmärtämään, että haluan asua omassa kodissani ja tämän olevan paras ratkaisu. Silloin luulin asian olevan nyt loppuun käsitelty, mutta kun ei... Viime viikolla ruvettiin sanomaan, että kun asun kaksiossa niin en tue lapseni itsenäistymistä, kun en pysty heti tarjoomaan syli vauvalle omaa huonetta. Annoin asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Seuraavaksi oli ongelma, kun asunnossa ei ole parveketta. Eli selvästi asunnossa on kaikki aivan huonosti. 

Yhdessä vaiheessa minulle tultiin sanomaan, että olen lapselleni vaaraksi. Perusteita asiaan ei kuulemma ole, asia muuten vaan on näin. Minä, joka lopetin tupakoinnin, alkoholin käytön ja kaiken muun lasta riskeeraavan toiminnan sillä sekunnilla, kun se raskaustesti näytti positiivista. Koskaan en ole huumeita edes kokeillut, vaan pysynyt niistä aina niin kaukana kuin mahdollista. Joten tuntui hieman kohtuuttomalta syytökseltä saada kuulla, että olen lapselleni vaaraksi. Varsinkin, kun asiaan ei edes ollut mitään todellista perustetta. Kuulemma vain se, että olen niin nuori riittää siihen, että asia tiedetään..

Ja sitten tämä isä kysymys. Itselläni tilanne meni niin että menin kyseisen miehen kanssa naimisiin ja sovimme yhdessä, että rupeisimme yrittämään lasta. Kun raskaus varmistui, mies vain lähti. Silti minua syytetään, että minä en ymmärrä isän merkitystä lapsen elämässä. Enkä kuulemma ole tarpeeksi tehnyt, että lapsen isä olisi kuvioissa mukana. Ja olen kuulemma itsekäs, kun haluan pitää lapsen itselläni. On varmasti näitä äitejä, jotka kostavat miehelleen pitämällä lapsen itsellään, mutta itse toivoisin lapsen isän heräävän isyyteen.. Mutta mikä minä olen aikuista miestä pakottamaan. Olen kyllä yrittänyt saada hänet mukaan kuvioon jollain tavalla, mutta ei kun ei. 

Eli jos haluatte neuvojanne ihmisille antaa niin antakaa, mutta älkää ulkoisten seikkojen perusteella tuomitko. Kaikki ei aina ole niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa.