Synnyttämässä

   4.2.2013 yöllä alkoivat ne kauan odotetut supistukset ja siitä se sitten lähtikin. Aluksi ajattelin, että nämä ovat vaan niitä ennakoivia supistuksia, (vaikka pikkuinen olikin 11 päivää myöhässä) koska niitä oli ollut niin paljon. Yritin siis jatkaa uniani, mutta jokainen supistus tuntui vaan edellistä kivuliaammalta, vaikka väli ei ollutkaan tiheä. Ajattelin, että särkylääke auttaisi ja otin panadolia. Eihän se sitten kuitenkaan auttanut. Kärvistelin supistusten kanssa kolmisen tuntia, kunnes päätin herättää äitini. 

   Kun sain äitini hereille, hän oli sitä mieltä, että nyt pitää lähteä sairaalaan. Yritin sanoa, että jos vielä odotettaisiin, mutta supistusten väli tiheni jo viiteen minuuttiin ja kipu alkoi olemaan inhottavan voimakas. Soitimme siis sairaalaan, että olemme tulossa ja lähdimme. Pari kyyneltä taisin tirauttaa automatkalla sinne, kun joka töyssy aiheutti uuden supistuksen. Pääsimme sairaalaan noin kolmen aikaan yöllä, kun päiväkin oli jo vaihtunut runebergin päiväksi. 

   Sairaalaan päästyä minut tutkittiin ja pistettiin käyrälle. Siinä vaiheessa oltiin kuulemma pari senttiä auki. Se ei ollut mikään ilo uutinen, sillä sama pari senttiä oli ollut viimeisen viikon ajan tilanne muutenkin. Käyrällä sitten makasin noin tunnin. Sitten kätilö tuli sanomaan, että tarkastaa vielä tilanteen ja sitten siirtyisimme "kamariin" odottamaan synnytyksen kunnolla käynnistymistä. Tilanteen tarkistamisen jälkeen kätilö totesi, että olenkin jo neljä senttiä auki, joten siirryttäisiin suoraan saliin eikä kamariin.

   Salissa sitten ruvettiin heti pistelemään katetreja ja verenpaine mittareita ja ties mitä kaikkea. Ilokaasua aloin ottaa kun supistukset sattuivat sen verran. Äitini, joka oli mukana hieroi niskojani ja selkääni, sekä yritti auttaa kaikella muulla tavalla, millä pystyi. Kolme varttia kestin ilokaasulla, kunnes rupesin haluamaan epiduuraalia. Alun perin olin ajatellut, että en koko epiduraalia ottaisi, mutta mieli muuttui kummasti tilanteen edetessä. Sain epiduraalin puolisen tuntia sen jälkeen kun sitä pyysin. Olo rupesi sitten helpottamaan ja pääsin käymään vessassa kaikkine letkuineni. 

   Vessa reissun jälkeen kätilö tutki tilanteen ja totesi, että olen yhä vain neljä senttiä auki. Rupesin valittamaan sitten äidilleni, että mitään ei tapahdu. Aivan tuli sellainen olo, että missä vika, kun niin hyvin oli kuitenkin käyntiin lähtenyt. Äitini sitten rauhoitteli minua. Rentouduin hetken aikaa kunnnes kätilö tuli uudestaan tilannetta tarkistamaan. Silloin oltiin 5-6 senttiä auki. Epiduuraalin teho alkoi pikku hiljaa hiipumaan, joten pyysin lisää lääkettä. 

   Seuraavalla kerralla olinkin jo 7-8 senttiä auki ja kun kätilö tuli kolmen minuutin päästä siitä tutkimaan tilanteen, niin oltiin jo yhdeksässä sentissä. Mutta sitten tuli asia, jota pelästyin aivan hulluna. Vauvan sydän äänet alkoivat heitellä ja laskea. Kysyin aiheesta kätilöltä, mutta hän ilmoitti, että se on aivan normaalia. Jotenkaan en ollut vakuuttunut. Yhtäkkiä sitten huoneeseen rynnii iso kasa lääkäreitä ja muita kätilöjä. Lääkäri ilmoitti, että heidän pitää ottaa vauvasta äkkiä jotain veriarvoja mm. hapetus arvo. Kysyin, että eikö kaiken pitäisi olla kuulemma kunnossa, mutta en saanut vastausta. Eikä myöskään äitini, vaikka hänkin asiasta kysyi. 

   Lääkäri ilmoitti, että ei saa hapetus arvoa otettua, mutta eiköhän kaikki kuulemma ole ihan kunnossa. Sitten oltiinkin pisteessä, että minulle tuli aivan mieletön ponnistamisen tarve ja olinkin jo täysin auki. Minulle oltiin sanottu, että pikkunen ei todellakaan ole yli neljää kiloa, vaikka itse olinkin vähän sitä mieltä että olisi. Lääkäreihin luottaen ajattelin, että näinhän asia on ja ei tule sitten ongelmia saada lasta ulos mutta... Aloitin ponnistamaan ja kätilö totesi, että ponnistin heti täysin oikea oppisesti ja käski jatkamaan. Siinä vaiheessa oli luonnollisesti jonkun verran kipua, mutta eipä se ollut mitään siihen verrattuna mihin kipu muuttui, kun lapsen pää tuli kohdunsuulle.

   Työnsin niin kovaa kun minusta vain ikinä voimaa lähti, mutta en meinannut millään saada lasta tulemaan aluksi. Äitini piti kädestä kiinni ja yritti sanoa, että ponnista ponnista. Lähinnä karjuin, että no mitäs luulet mitä minä koko ajan teen. Sitten tunsin pari pistoa alhaalla ja näin äitini ilmeestä, että nyt tapahtuu jotain inhottavaa. Yritin tiedustella, mitä tapahtuu, mutta äitini vakuutti, että ei mitään. En uskonut, mutta mieli ei tehnyt jäädä asiasta jankuttamaan. Synnytyksen jälkeen sain kuulla, että kätilö oli tehnyt episiotomian kahdesta kohtaa. Sain työnnettyä pientä eteenpäin ja kipu tuntui aivan kauhealta. Käteni tärisivät kuin viimeistä päivää siitä kivusta. Pikkuisen sydänäänet heikkenivät ja heittelivät vielä enemmän. Silloin minuun iski ajatus, että jos en nyt saa tätä ulos, niin tässä käy vielä huonosti. Siitä sain sitten voimaa ja ponnisten perkelettä karjuen. Sainkin muutamalla ponnistuksella lapsen ulos kätilön avustamana. 

   Ensimmäinen asia, mitä kätilö sanoi, kun pieni tippui hänen käsiinsä oli, että ohhoh sähän oletkin potra poika. Poika oli siis isompi, kuin se mitä lääkärit olivat väittäneet. Kätilö vie pienen punnitukseen ja pituuden mittaukseen. Sen jälkeen sain pojat syliini ja pikkuinen otti ekana minua sormesta kiinni. Kätilö ilmoitti sanovansa lääkärille kovan sanan pojan paino arviosta. Kuitenkin sanoi, että minä toimin hyvin ja ei ollut synnytys kestänyt keskimääräistä ensisynnyttäjää pidempään. Kun jälkeiset syntyivät totesi kätilö, että juuri ja juuri olin saanut pojan ajoissa ponnistettua ulos, sillä istukka oli todella pahasti ja todella monesta kohtaa revennyt.

   Elikkä 5.2.2013 klo. 10.18 syntyi poika jolla 4670g ja pituutta 54cm. Vaikka kipu olikin jotain ihan omaansa, niin en hetkeäkään kuitenkaan tuosta kokemuksesta vaihtaisi. Nyt sitten pää pystyssä kohti uusia seikkailuja pienen pojan kanssa. :)

Naapuri rakkaus.

   Olen aina ajatellut, että on todella inhottavaa puuttua toisten asioihin sekä ruveta vakoilemaan toisia. Tässä kolmen vuoden aikana, kun olen asunut omillani, olen huomannut että näin ei toisten mielestä taida olla. Selvästi joillakin ihmisillä on elämässä niin vähän tekemistä, että toisten elämään jaksaa puuttua jatkuvasti. Säälittävää.. 
 
   Kun muutin ensimmäiseen asuntooni olin aivan innoissani. Into alkoi kylläkin pikku hiljaa vaihtua armottomaan vitutukseen, kun tajusin naapureitten kyylävän tekemisiäni. Joskus kaupasta tullessani, naapurini yritti saada minua näyttämään ostokseni. Totesin silloin, että mitähän se hänelle kuuluu. Sen jälkeen talon vainoharhaiset mummot rupesivat puhumaan, kuinka olen kova alkoholisti, kun en voi edes kertoa, mitä kaupasta tuon. Ilmeisesti jos ei kerro naapurin papoille ja mummoille ostoksiaan, nii tietenkin on alkoholisti.

   Kyllä sitä moiset väitteet kestää. Mutta sitten tapasin silloisen mieheni ja muutimme yhteen. Miehen auto sitten tietenkin tuli pihaan, ihan sallitulle paikalle. Eli emme vieneet vieraspaikkoja sieltä ollenkaan. Mutta tästäkin tuli hirveä ongelma. Auto kuulemma pilaa piha piirin, kun ei ole aivan "normaalin" värinen. Ja ei kuulemma olisi saanut olla sillä paikalla, vaikka isännöitsijältä varmistettu, että asia on ok. Koska emme halunneet aiheuttaa riitaa, suostuimme siirtämään auton pois. Lopulta päätimme, että nyt riittää, kun meitä ruvettiin syyttämään häiriön aiheuttamisesta, olessamme toisella puolella suomea (on se hienoa, jos sieltä asti sen meidän aiheuttaman häiriön kuulee). Muutimme pois.

   Seuraavassa asunnossa meni mukavasti, kunnes saimme valituksen alakerran akalta, että kävelemme liian kovaa. Ja kun koirakin kävelee kynsiensä kanssa sisällä. Ihanko totta? Onko koirilla kynnetki? Uhkaili meitä isännöitsijällä, jos emme alkaisi sipsuttamaan omassa kodissamme. Eipä ollut valitus mennyt läpi. Tuttuni asuu kyseisessä kämpässä nyt ja hänellekkin on tuo akka samasta asiasta valittanut. Neuvonut että pitää ostaa sisäkengät.

   No nykyisessä kämpässäni tuli ongelma siitä, että minä viimeisilläni raskaana oleva nainen joudun käymään vessassa öisin. Se kuulemma häiritsee niin paljon että ei pysty koko yönä nukkumaan, vaikka käynkin vain noin kolme kertaa yön aikana vessassa.

   Ymmärrän kyllä jos on todella häiritsevää käytöstä, että siitä valitetaan. Itsekkin teen niin, mutta pitäisi jokaisen päässään tietää, milloin käytös on sellaista ja milloin vaan normaaleja elämän ääniä. :))

Blondi(ko)?

Tänään aivan normaalisti lähdin ajelemaan. Olin täysin omissa ajatuksissani, kunnes huomioni kiinnitti auto, joka oli aivan saman näköinen kuin omani. Siinä sitten rupesin katsomaan kyseisen auton rekisteriä. Paniikki iski, kun katsoin kirjaimet ja kaksi ensimmäistä numeroa. Sehä oli meikäläisen auto. Nokkelana soitin sitten poliisille ja ilmoitin auton varastetuksi. Jatkoin omaa matkaa ja soitin isälleni, haukkuakseni tuon idiootin, joka on varastanut autoni.

Hetki sen jälkeen, kun lopetin isäni kanssa puhelun, diskovalot alkoivat vilkkumaan taustapeilissä. Ajoin bussi pysäkille ja poliisit sitten tulivat pyytämään ajokortin ja rekisteriotteen. Ihmettelin miksi poliisit rupesivat toistensa kanssa kovin supisemaan jotain kun katsoivat rekisteriotetta ja ajokorttiani. Ja siitä sitten päivän munaus lähti oikein kunnolla käyntiin. 

Poliisit tulivat sanomaan, että kyseinen auto on ilmoitettu varastetuksi. Kyselivät, että onko auto kuitenkin minun. Ja totesin, että kyllä minun autoni on varastettu ja että poliisien pitäisi se ottaa kiinni. Siitäkös supina yltyi poliisien kesken. Sitten he kysyivät, että onko autoni varastettu siis. Johon totesin jo hieman tympääntyneenä sen olevan edelleen varastettu. Sitten sieltä rupesi tulemaan kysymys, että mistä sitten olen varastanut ajokorttini. Täh, minäkö varastanut? Rupesin sanomaan kortin olevan minun, ja toistin, että ottaisivat autoni varastaneen ihmisen kiinni. Seuraavaksi poliisit sanoivat, että pitäisi lähteä laitokselle asiaa selvittämään, jos olen yhä sitä mieltä, että autoni on varastettu. Kierrokset alkoivat nousemaan ja aloin hirveästi raivoamaan. Toinen poliiseista sitten keskeytti raivoamiseni kysymällä, että milläs autolla luulen olevani sitten liikkeellä nyt. Karjaisin olevani omalla autollani liikkeellä, jolloin tajusin koko tilanteen. 

Hetken aikaa olin hiljaa ja niin olivat poliisitkin. Jouduin sitten kertomaan, että näin samannäköisen auton tulevan vastaan, jolla oli melkein sama rekisteri. Jos ei oteta huomioon sitä viimeistä numeroa, jota en tietenkään tarkistanut. Poliiseja alkoi selvästi koko tilanne huvittaa, siinä, missä itse olin aivan punainen ja valmis vajoamaan maan alle. Sovin sitten poliisien kanssa, että auto otetaan hausta pois ja saan jatkaa matkaa. Kun lähdin ajamaan pois näin, että kumpikin poliisi nauraa autossaan. 

Olihan se mukava piristää ihmisten päivää, mutta itselle tuli aika nöyrtynyt olo. Onneksi asia on sellainen, että näin jälkikäteen voi nauraa. Isänikin sai kyllä hyvät naurut, kun hänelle soitin kertoakseni, mitä tapahtui. Oli kuulemma ihmetellyt, että millä autolla olin liikkeellä kun soitin siitä, että autoni olisi varastettu. Ei vain ollut silloin sanonut mitään. No, tästäkin jäätiin henkiin ja nyt kohti uusia noloja tilanteita.

Nuori äiti

Luulisi, että 2000-luvulla ennakkoluulot nuorena lapsen saamisesta olisi hävinnyt, mutta selvästikään näin ei ole.

Itse olen nyt 19 vuotias ja odotan esikoistani. Kaikki on itse raskauden suhteen mennyt hyvin, mutta paljon on tullut kommenttia siitä kuinka olen kovin nuori ja etten ole tehnyt järkevää ratkaisua, kun päätin lapseni pitää. Ja asiaa vielä lisää, että minusta on tulossa yksinhuoltaja. Ymmärrän kyllä, että neuvoja pitää antaa varsinkin, kun joku on vasta ensimmäistä lastaan saamassa... Mutta voisi myös kuunnella, mitä ihminen jolle neuvoja ja vaihtoehtoja esität sanoo asiasta. Raskauden aikana minulle on kahdeksan eri tahoa tullut sanomaan kuinka pitäisi tehdä ja kuinka ei pitäisi tehdä. Ja kaikki sanovat täysin eri tarinaa.

Kun sain tietää olevani raskaana, niin aloin heti hakemaan hyvää asuntoa, koska edellinen asunto jossa asuin ei sopinut pienen lapsen kanssa asuttavaksi ollenkaan. Kovan työn kautta sain sitten asunnon, jossa nyt asun, lähellä keskustaa olevan hyvän kokoisen kaksion. Sitten tultiin sanomaan sossujen taholta, että minun pitäisi luopua tästä asunnosta ja muuttaa ensikotiin. Ei kiitos. Sain lopulta kovan taistelun kautta ihmiset ymmärtämään, että haluan asua omassa kodissani ja tämän olevan paras ratkaisu. Silloin luulin asian olevan nyt loppuun käsitelty, mutta kun ei... Viime viikolla ruvettiin sanomaan, että kun asun kaksiossa niin en tue lapseni itsenäistymistä, kun en pysty heti tarjoomaan syli vauvalle omaa huonetta. Annoin asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Seuraavaksi oli ongelma, kun asunnossa ei ole parveketta. Eli selvästi asunnossa on kaikki aivan huonosti. 

Yhdessä vaiheessa minulle tultiin sanomaan, että olen lapselleni vaaraksi. Perusteita asiaan ei kuulemma ole, asia muuten vaan on näin. Minä, joka lopetin tupakoinnin, alkoholin käytön ja kaiken muun lasta riskeeraavan toiminnan sillä sekunnilla, kun se raskaustesti näytti positiivista. Koskaan en ole huumeita edes kokeillut, vaan pysynyt niistä aina niin kaukana kuin mahdollista. Joten tuntui hieman kohtuuttomalta syytökseltä saada kuulla, että olen lapselleni vaaraksi. Varsinkin, kun asiaan ei edes ollut mitään todellista perustetta. Kuulemma vain se, että olen niin nuori riittää siihen, että asia tiedetään..

Ja sitten tämä isä kysymys. Itselläni tilanne meni niin että menin kyseisen miehen kanssa naimisiin ja sovimme yhdessä, että rupeisimme yrittämään lasta. Kun raskaus varmistui, mies vain lähti. Silti minua syytetään, että minä en ymmärrä isän merkitystä lapsen elämässä. Enkä kuulemma ole tarpeeksi tehnyt, että lapsen isä olisi kuvioissa mukana. Ja olen kuulemma itsekäs, kun haluan pitää lapsen itselläni. On varmasti näitä äitejä, jotka kostavat miehelleen pitämällä lapsen itsellään, mutta itse toivoisin lapsen isän heräävän isyyteen.. Mutta mikä minä olen aikuista miestä pakottamaan. Olen kyllä yrittänyt saada hänet mukaan kuvioon jollain tavalla, mutta ei kun ei. 

Eli jos haluatte neuvojanne ihmisille antaa niin antakaa, mutta älkää ulkoisten seikkojen perusteella tuomitko. Kaikki ei aina ole niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa.